31.10.2015

MILTÄ SE TUNTUU?



Viime aikoina mun mieliala on ollut taas vähän maassa. Ajatukset pyörii mielessä - just ne ajatukset, joita en saisi ajatella. Tein muutama päivä sitten tuollaisen videon, jossa vähän käydään mun elämää läpi. Sekä ne kaksi suurinta töyssyä. Se, kun ex-bestis hylkäsi mut ilman syytä ja se, kun 8-vuotias marsuni Molly kuoli kesäkuussa.

Video voi olla ahdistava jollekkin, joten älä katso jos ahdistut helposti

Miltä se tuntuu, kun kukaan ei suostu kuuntelemaan?

Minulla on Aspergerin syndrooma, tarkoittaa muunmuassa sitä etten osaa päästä asioista yli kovin helposti. Tarvitsen siihen paljon tukea ja apua, jota mulle ei tarjota. Mä kaipaan edelleen mun ex-bestistä ja marsuani Mollya. Toivon joka aamu herääväni siihen, kun Molly kuikkaa ruokaa. Toivon joka päivä mennessäni Facebookiin, että näkisin ex-bestikseni kavereissani ja tajuaisin, että kaikki oli vaan pahaa unta. Molly olisi luonani ja ex-bestikseni rinnallani.

Mutta ne ovat vaan haaveita, jotka eivät koskaan toteudu. Typeriä haaveita, joiden perään huudan. Jotka eivät koskaan vastaa huutooni...

27.10.2015

VUOKATIN MÖKKI


Tuo kolmenkymmenen sekunnin video oli ainoa, minkä sain Vuokatissa ollessani aikaan. Joten kuvia ei mulla ole näytettävänä yhtään. + Windowsin Elokuvatyökalu, jolla olen aikaisemmin kaikki videoni tehnyt, ei toimi enää tässä Windows kympissä, joten tuo on nyt tehty GoPron omalla videotyökalulla, GoPro Studiolla.

Tekstini ei nyt luista juuri yhtään, joten jätän kirjoittamisen sikseen. Huomenna koulussa pitäisi olla valokuvausta, joten pääsen edes vähän heiluttamaan kameraani.

23.10.2015

NÄKYMÄTÖN

Vuokatinreissun PITI olla kiva juttu.

Mutta tosiasia on, että reissu oli aivan kamala. Tunsin itseni niin näkymättömäksi. Olin ulkopuolinen, itkin joka ikinen ilta yksinäisyyttäni. Samat, vanhat ajatukset palasivat päähäni "entä, jos mussa on se suurin vika ja aiheutan itse kaiken pahan ympärilläni?" Ohjaajat syyttivät mua joka ikinen sekunti ihan kaikesta. Nuorten kanssa tuli kärhämää. Sellaista kärhämää, etten usko heidän koskaan antavan sitä anteeksi täysin. He ovat olleet sen jälkeen mua kohtaan... erilaisia. He välttelevät mua. He eivät huomioi puhettani samalla lailla kuin ennen. Jos alan änkyttää jossain, he alkavat nauraa. Vaikka olen ennenkin tehnyt sitä. Kaiken kruunasi se, että koko vitun viikon satoi. Satoi, satoi ja satoi. Kamera oli siis täysin hyödytön. Muutoin kuin hotellin aulassa, jossa kuvasin nuo gif-kuvat.

Tavallaan on onni, etten välttämättä ole täällä enää ensi vuonna.

18.10.2015

VUOKATTIIN ->

Pikainen info! Lähden tosiaan huomenna Vuokattiin, enkä siis (luultavasti) postaa ensi viikon aikana. Yritän päivitellä mun Fotaria kuitenkin jonkun verran, joten jos haluatte nähdä kuvia Vuokatista, pitäkää silmällä mun Fotaria! :)

Kuuden tunnin ajomatka ei kamalasti innostuta, mutta otan kaikki mun kuvausvehkeet mukaan - GoPron, kännykän ja järkkärin kaikkine varusteineen, heh.

Adios viikon ajaksi siis!

16.10.2015

AVAUTUMINEN


Mä ajattelin nyt tehdä tämmöisen avautumispostauksen, koska mulla on ollut viime aikoina niin paljon negatiivisia postauksia. Ajattelin vähän avata teille mun historiaa tämän suhteen.

Mä oon aina ajatellut olevani huono ihminen. Kun sanon aina, niin tarkoitan että päiväkodista asti. Hakkasin päätäni jo päiväkodissa seinään, revin vessapaperia ja raavin itseäni jos ahdisti ja solmin pyyhkeitä yhteen. En uskaltanut kysyä tauolla, saanko mennä vessaan, joten menin pissaamaan aidan viereen. Muut lapset kuiskuttelivat, katsoivat minua. Jenni on outo. Ja kyllä minä sen tiesinkin. Silti jatkoin niiden outojen asioiden tekemistä.

Jenni 3v ei omannut ystäviä päiväkodissa. Eikä Jenni 4v. Eikä Jenni 5v. Eikä eskari-Jenni. Eikä alakouluikäinen Jenni. Eikä yläkouluikäinenkään Jenni omannut ikinä ketään aitoa ystävää. Vain niitä, jotka käyttivät minua hyväksi. Juttelivat minulle vain silloin, kun ei ollut ketään muutakaan. Pyysivät minua ostamaan karkkia ja limua ilman, että he ostivat minulle koskaan mitään. En ajatellut sitä silloin hyväksikäyttönä, ajattelin, että jos sillä tavalla saisin kaverit pysymään rinnallani, teen sen. Ja siksi mulla on vielä nykyäänkin surkeat sosiaaliset taidot. En osaa solmia ystävyyssyhteita, mua pelottaa luoda niitä. Pelottaa, että nekin jättää mut, niinkuin kaikkien parhaimpien ystävien kanssa on jossain vaiheessa käynyt.

 Musta ei ehkä näkynyt, että mä pidän itseäni huonona ihmisenä. Se oli ikuinen taistelu päässäni. Pieni ääni huusi, etten mä ole idiootti. Mutta jokaisella vastalauseella se pieni ääni heikkeni. Se välillä nousi, sitkeästi nousi taistelemaan. Niinä hetkinä musta tuntui, että oon hyvä jossain. Mutta kohta se taas kaatui ja mulle tuli huono kausi, jonka aikana kiukuttelin paljon. Mä tunsin itseni niin huonoksi, ettei oman elämän pilaamisella ollut mitään väliä.

Kiusatuksi tulo ei parantanut tilannetta. Osastolla ihmeteltiin suureen ääneen, että miten mä kehtaan tuoda jonkun pehmokoiran mukanani osastolle. Väitettiin, että se on mun poikaystävä koska en saa koskaan parempaa. Sanottiin, että nuolen seiniä, koska tykkään osastosta niin paljon. Haukuttiin friikiksi. Ne sanat ovat päässäni vielä tänäkin päivänä. Siitä tulee helmikuussa seitsemän vuotta täyteen, mutta kiusaaminen jättää ikuiset arvet, se on ihan totta.

Mä sain ensimmäisen oikean ystäväni Empun elokuussa 2011. Se nousi siitä nopeasti mun parhaaksi ystäväksi. Se oli ihan mahtava ihminen. Tai niin mä luulin. Se pysyi mun rinnalla maaliskuuhun 2015. 7 kuukautta ja 6 päivää, noin kauan aikaa sitten mä menetin sen. Ja silti se sattuu. Mun sydän repii mua kahteen eri suuntaan, oon toisaalta vihainen, toisaalta surullinen. Ne tunteet repii musta kaiken sen, mitä mä ennen olin. Mä itken nykyään paljon enemmän. Mä oon viillellyt ekaa kertaa elämässäni. Mä oon huutanut melkein joka ilta. Itkenyt lisää. Miettinyt, miksi se lähti mun luota. Oonko mä niin hirveä ihminen?

Hakkaan päätä seinään taas liian kovaa
Kai sekin joskus hajoaa
Sinä painat ehkä kaksi kertaa
Mitä mun siivet jaksaa kantaa
Mut en mä voinut nähdä
Mitenkään silloin
Etten voisi voittaa
Sua
 - Sallan ja Miron matka maailman ympäri - Leikitään

Erityiskiitos tästä olosta kuuluu myös blogini ex-kommentoijalle JaSalle, joka sai minut tosissaan epäilemään sitä, että onko mussa jotain vikaa, oonko mä huono ihminen.


JaSa: "Joka tapauksessa, minulla on muutakin tekemistä kuin jatkaa tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa kaltaisesi keskenkasvuisen ääliön kanssa. En tiedä, miksi edes joskus kuvittelin, että sinun kanssasi voisi syntyä mielenkiintoisia keskusteluja.

Minun osaltani tämä keskustelu päättyy tähän, kuten myös blogisi seuraaminen. Tästä lähtien voit siis kaikessa rauhassa kirjoittaa mitä tahansa soopaa blogiisi ja voit nolata itsesi niin usein kuin haluat. Voit kuitenkin olla varma siitä, että meikäläinen ei höpinöitäsi tule kommentoimaan, vaan etsin jotain huomattavasti älyllisempää ja henkevämpää seurattavaa - sinun blogisi ei ole sitä lähelläkään.

Tämä siis tästä. Koeta pärjäillä ja jaksamista niille nuorisokodin ohjaajille. Sääliksi käy, että joku joutuu sinun kanssasi työskentelemään ilmeisen surkealla palkalla."

9.10.2015

LOST IN PARADISE

Kadonnut paratiisiin. Siltä musta tuntuu just nyt.

Mä elän tällä hetkellä paratiisielämää, jota moni ei saa. Ja silti oon tyytymätön. Miksi? En tiedä itsekkään tarkalleen.

Sata asiaa ärsyttää, asioita joille en voi mitään. Mun entinen luokkalainen, joka soittaa välillä muutaman minuutin pituisen puhelun, kertoo omat kuulumisensa ja lopettaa puhelun. Mun nykyinen luokka, vaikka luulin että sillä saralla kaikki on jo kunnossa. Eipä ole. Meinasin tähän kirjoittaa romaanin kaikesta mikä siellä on pielessä mutta ehkä en kehtaa pistää sitä julkisesti minnekkään. Sanotaan nyt, että osa luokkalaisista on aika noloja. Toiset ei vaan hyväksy tietynlaisia ihmisiä - minunlaisiani. Saa nähdä, pääsenkö edes ekasta vuodesta läpi vai jätänkö kesken.

Haluan vaan huutaa, päästää kaikki ulos. Mutta samalla jokin tukkii mun huudon. En kehtaa huutaa. En kehtaa pyytää apua. Mun pää huutaa, oot heikko jos pyydät. Idiootti. Ääliö. Luuseri.

Pitäisi mennä nukkumaan. Ei nukuta. Ei jaksa nukkua. En pysty nukkumaan, ahdistaa liikaa. Pää huutaa, yritän peittää sen musiikilla. M83:n Wait soi loopilla. Siinäkin huudetaan, kuvittelen itseni siihen huutamaan, kuvittelen itseni nurkkaan ja huutamaan musiikin soidessa taustalla. Kuvittelen sen elokuvamaisesti, kuvittelen kuinka se kuvattaisiin.

Mieleni tekee tehdä video. Sitten tajuan ettei Windowsin elokuvatyökalu toimi enää koneessani. Pää huutaa taas, syyttää mua siitä. Rikoit sen kuitenkin. Älä kiistä sitä, sä aina pilaat kaiken muutenkin. Niin!

Alone, and lost in paradise

6.10.2015

SEKAMELSKA PÄÄN SISÄLLÄ


Kello lyö viisitoista yli kuusi, puhelimen herätyskello tööttää minulle hälytystä. Mielessäni käy ajatus, että pitäisi nousta ylös. Tehdä matkaevääksi aamupalaleipä, meikata, valita Spotifysta soittolista matkan ajaksi ja tehdä muutkin aamutoimet. Pitäisi onnistua.

Tunti myöhemmin, kello on kaksikymmentä yli seitsemän. Kädet hikoaa. Ajatukset huutaa. Kello tikittää, mulla ei ole paljoa aikaa selvitä tästä. On pakko lähteä kouluun, pakko. Jostain syystä silti käyn makaamaan hetkeksi sängylle. Ehkä ajattelen, että se auttaa, pään huutaminen loppuisi ja hermoiluni menisi ohi. Sen sijaan nukahdin.

Ja tässä sitä taas ollaan. Kello on viisitoista yli yksitoista. Niillä on nyt ruokatunti. Mä en ole ilmoittanut kouluun mitään. En kehtaa. Oon aina ilmoittanut joko myöhästymisestä tai poissaolosta hyvissä ajoin. Ei niitä kiinnosta kuulla mun poissaolosta, kun se on muutenkin ilmiselvää.

Päässä paukkuu, oot tyhmä. Idiootti. Miks sä myöhästyit? Et sä koskaan myöhästy. Oot ihan hirveen laiska. Ei tää oo mikään syy olla pois koulusta. HAHA, oot heikko.

Meillä olisi torstaina erityisvierailu eräässä televisio-ohjelmassa. En halua mennä sinnekkään, en ansaitse sitä. Enkä edes osaisi pitää turpaani kiinni ohjelman tapahtumista ennen ohjelman esittämistä ja juuri se on ehdottoman kiellettyä. Joten ei, en mene.

Itkettää.

1.10.2015

MONINIMIKUU




 Pimeyskuu, loskakuu, kylmäkuu...

Oon keksinyt lokakuulle vaikka kuinka monta nimeä aikojen saatossa, heh. Osaa tosin en muista, koska olen keksinyt ne niin pienenä ja nytkin mieleeni tuli vain kolme keksimääni nimeä lokakuulle.

Nyt kuitenkin alan iltatoimiin, niin pääsen joskus nukkumaankin ja heräämään (toivottavasti) virkeänä huomiseen, viikon viimeiseen kouluaamuun... ensi viikolla alkaakin syysloma! Mulla on periaatteessa kaksi viikkoa lomaa, koska me lähdetään viikolla 43 nuorisokodin kanssa Vuokatin Katinkultaan viikoksi. Tai no, en sanoisi sitä lomaksi tän apinalauman kanssa, heh. Onneksi sentään tytöt ja pojat on omissa mökeissään, niin ei tarvii kestää koko aikaa sitä mölinää ja hälinää. Pojat kun tuppaa välillä käyttäytymään kuin kolmevuotiaat pikkulapset joululahjojen ääressä. Puuttuu vain huudahdukset "hei mä sain tän formula ykkösen ralliauton!!!!!!".